Nyt se loma sit alko ja koulu päättyi. En oo vieläkää oikee heränny siihen ajatukseen, etten mee enää sinne tuttuun ja turvalliseen peruskouluun. En ymmärrä miten jotkut niin väittää, ettei niillä tuu yhtään haikea olo, kun 9 vuoden opinnot jää taakse muistoineen - itsellä kun koko juhlan ajan kiersi pisarat silmissä. Sentään sinnikkäästi jaksoin odottaa juhlan läpi ja pihalla halien välissä sit murruin. Fiksuna olin laittanu tekoripset ripsarin sijaan, vaikkei nyt mitään tulvaa vuodatettukkaan. Positiivisena ylläripyllärinä mun numerot ei kuitenkaan hiponeetkaa iha kengän pohjia - mihin olin jo henkisesti valmistautunut, kun läksymonisteita ei vain tullut täytettyä. Sinäänsä mun numerot ei ansiokkaasti nousseet, muttei laskeneetkaan. Pääasiahan kumminkin oli se avoin ovi lukioon. Tosin pelkkä ajatuskin niistä lukuläksyistä ja koeviikoista saa stressikertoimet hipomaan tähtiä. Mulla ei oo mitään hajua miten tuun selviämään kaikesta rehkimisestä. Onnekseni tässä on n. kahden ja puolen kuukauden shokkiaika, jota voi mun mallin mukaan käsitellä mökillä auringon alla löhöten ja vastapainona töissä ahertaen. Jos tetissä jotain opin hyllyttämisen ja mummojen neuvomisen lomassa, niin sen, että prisman arki ei ole juhlaa - mitä ne mainokset ikinä väittäiskään. Mutta rahaa on mukava omistaa, eikä se kaksi viikkoa kumminkaan elämää kaada.
